Olin kammiossa muutaman ihmisen kanssa. He olivat minulle tuntemattomia, mutta käyttäydyin silti hyvin tuttavallisesti heitä kohtaan. Mukana oli naisia ja miehiä, eri ikäluokista. Kammiossa oli minun polviini asti vettä, ja se oli hyvin pimeä. Tarkoituksena oli päästä aarrekammioon ja sieltä pois elossa.
Kaikki matkassa mukana olevat tiesivät, että jo tässä kammiossa suurin osa tulisi kuolemaan. En kuitenkaan ollut peloissani, eivätkä olleet seuralaisenikaan.
Eräs joukkomme jäsenistä painoi nappia, joka oli kammion yhdessä seinässä. Vesi nousi hiukan ja toisista seinistä vieri kiviä ja palloja. Moni ihminen katosi veden alle, ja minä ja toinen tyttö tipuimme alas. Päädyimme kynttilöillä valaistuun, japanilaistyyliseen huoneeseen. Sen toisessa päässä oli patsas ja vasemmalla seinällä oli jonkinmoinen hahmo, joka antoi neuvoja ja puhui välillä omiaan.
Tiesin että ellen kävelisi oikein toiselle puolelle, tippuisin alas ja kuolisin tuskallisesti. Jopa tuskallisemmin kuin ne jotka hukkuivat kammiossa.
Lattiassa oli kuitenkin tarroja joilla olisi päässyt tehtävästä helpommalla, mutta matkakumppanini onnistui ottamaan minua ennen tarran, jolla olisi päässyt koko tilanteesta pois, ja vielä elossa. Kirosin mielessäni kuinka minulle ei annettu muuta mahdollisuutta kuin yrittää.
Muutaman ensimmäisen, hyvin huolellisesti harkitun askelman jälkeen heräsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti